Ollessamme viime viikolla työkavereiden kanssa kahveella paikallisella huoltoasemalla kello 9 aikoihin. Huomasimme viereisessä pöydässä koulupoikia, jotka olivat noin 12 – 13 vuoden ikäisiä. Pojat joivat energiajuomia ja esittelivät toisilleen mp3 musiikkiaan kännyköittensä välityksellä. Volyymi oli aikamoinen ja muutkin saivat osansa tästä hiphopmusasta. Mietimme työkavereitten kanssa, että onko pojilla vapaatunti vai joku muu syy olla poissa koulunpenkiltä. Siinä sitten pohdin, että kysyisinkö pojilta tätä asiaa. Mutta siinä sitten tuli mieleen ne nykyaikaiset ”sivistyssanat” joita on tullut ao tilanteessa kuunneltua. Ei paljoa innosta puuttua pinnauksiin yms, kun saa kuulla rivoa kielenkäyttöä, syljeskelyä ja uhkailua.
Mielestäni entisaikojen yhteisöllisyys antoi kaikille tietyn oikeutuksen olla mukana yhteisten pelisääntöjen rakentamisessa ja seurata näiden sääntöjen noudattamista ilman, että asioihin puuttumisesta olisi saanut nenilleen. Yksi aikamme suurimpia ongelmia on ihmisestä välittämisen katoaminen ja yksilöllisyyden liiallinen korostaminen.
Olin kuuntelemassa yläasteella vanhempainillassa Yhdessä Elämään kampanjan vetäjän Anne Eskelisen luentoa. Tämä ns Laukaan malli on edennyt -90 luvun puolivälistä lähtien eri kuntiin ja ideana on, että kasvatusvastuu kuuluu kodille. Tukitoimenpiteiden tarvetta tarkastellaan kotien ruohonjuuritason näkökulmasta. Vanhemmat valtuuttavat ja velvoittavat muita. Kasvattamiseen tarvitaan koko kylä ja yhteistyötä tehostetaan kaikkien lapsen elinympäristössä vaikuttavien tahojen kesken. Samat yksinkertaiset säännöt ja tavoitteet vallitsevat kotona, koulussa ja vapaa-ajalla. Aikuiset sitoutuvat yhteisiin tavoitteisiin omassa arjessaan. Eikä ketään syyllistetä vaan pyritään positiivisesti tukemaan toisiamme.
Hienoja ajatuksia ja päämääriä, joiden toteuttamiseksi tarvitaan meitä kaikkia. Meillä on rakennettu lapsipoliittinen ohjelma johon on sitoutettu kaikki hallintokunnat poliittisine päättäjineen. Nyt tämän ohjelma tukemiseksi tarvitaan koko yhteisön tukea, jotta voimme toteuttaa lasten kasvamisen ja kasvattamisen turvallisessa ympäristössä.
Usein on kritisoitu koulumaailman muuttumista liian suvaitsevaksi, jossa annetaan valta lapsille ilman, että opettajakunnalla on välineitä puuttua tilanteisiin. Meidän täytyy olla valmiita tukemaan myös koulun opetusta ja henkilökuntaa heidän vaativassa opetustehtävässään emmekä saa jättää heitä yksin. Meidän on muistettava ettei syyllistämällä saada välttämättä parannuksia aikaiseksi, vaan siten synnytetään uusia konflikteja. Jos meillä on yhteisön pelisäännöt, niin voimme muodostaa tukiverkon, jonka tuloksista voi tulla positiivisia heijastuksia kouluihinkin. Turvallisen työrauhan turvaaminen, niin opettajille, kuin oppilaille tulee olla ykköstavoitteitamme.
Kertomani asiat ovat oikeastaan itsestään selvyyksiä ja nämä pitäisi olla hyvinvointiyhteiskuntamme peruspilareita. Työyhteisömme kovuus ja oravanpyörässä pyöriminen ovat kuitenkin jättäneet jälkensä perheisiin. Elämme tällä hetkellä myös taloudentaantuman aikaa ja se tuo lisää painolastia perheitten jaksamiseen. Nyt jos koskaan pitäisi uuden yhteisöllisyyden nostaa päätään.
Henkilökohtaisesti tein valintani lähteä mukaan kunnallisen päätöksentekoon kunnallisvaaliehdokkaana ja läpipääsyn jälkeen pääsin opetuslautakuntaan (kiitos äänestäjien). Tiedän pestin olevan haasteellisen ja samalla se toimii henkilökohtaisena oppimisprosessina. Omasta puolestani odotan opetuslautakunnan keskustelevan rakentavassa hengessä ja olevan yhtenä osatekijänä kuntamme palapelissä , joka tukee lapsien kehittymistä yhteiskuntamme jäseniksi.
Toivotan rauhaista ja lämmintä joulua. Muistakaahan pitää huolta toisistanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti