Taloussanomien juttu "pojat eivät ehdi kasvaa ja vahvistua" antaa pohjaa ajattelulle, että annammeko aikaa nuorille kehittyä siinä tahdissa, jonka luonto on heille antanut?
En mahdottomasti lähde näitä karmeita yksilötapauksia syvää luotaamaan. Asioitten liiallinen mässäily mediassa on tarpeetonta. Mutta asiallisesti käsiteltynä voitaneen tulkita jotain, jotta jokainen voisi kohdaltaan miettiä missä maailmassa me nykyään oikein elämme ja sitten voimme miettiä voimmeko tehdä näille asioille jotain?
Ihmisethän ovat rakentaneet tämän yhteiskuntarakenteen, jotka näyttävät perustuvan jatkuvaan tehokkuusajatteluun. Nopeasti koulusta jatkokoulutukseen ja sitten työhön tai yrityksien perustamiseen jne eli pyrkimys jatkuvaan ja nopeaan talouskasvuun. Mutta kuinka moni pohtii, että ihmisyksilö tarvitsee tietyn ajan kehittyäkseen lapsuudesta nuoruuteen? Tähän kehityskaareen kuuluu sosiaaliset kontaktit iloineen ja suruineen, jossa koetaan pettymyksiä. Mutta nämä pettymykset ovat osa kasvuprosessia, joka kasvattaa sitä kuuluisaa "luontoa" eli itsetuntoa. Nämä ovat elämän perusasioita, joita ei pitäisi päästää taloustehokkuusajattelun alle.
 |
| elämänkaaren mitassa pitäisi tavoitella onnellisuutta ja hyvinvointa eikä yksinomaan taloudellista kulta-aarretta |
Vaikka valtaosa ihmislapsista pääsee kiinni nyky-yhteiskunnan nopeasta sykkeestä, niin osa putoaa rattailta ja heidän nostamiseksi takaisin onkin jo haasteellista, jos siinä myöhästytään. Ihmiselon kasvu lapsuudesta nuoruuteen ja yhteiskunnan jäseneksi vaatii tietenkin koko paletin toimivuutta eli perheen ja koulun sekä muun yhteisön yhteistyökykyä toimia lapsen parhaaksi. Peruskoulumaailmaakin kritsoidaan sen irrallisuudesta arkimaailmasta, kuten Anna Kontula tässä kirjoituksessaan - "lapset eivät ole säilytysongelma" - toteaakin.
Summasummarum tarvitsemme aitoa välittämistä ja emme saa päästää elämäämme siihen pisteeseen, että palvomme pelkästään rahatalouden kultaista härkää, jossa heikommat päästämme sortumaan elontiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti