Olemme jatkuvan muutosmyrskyn kourissa.
Historian kirjoihin tulevaisuudessa varmaan kirjoitetaan tästä aikakaudesta,
että se oli keskittämisen ja suurien yksiköiden valtakausi. Tarinaan voi tulla
myös lisäys suuresta talouskriisistä ja euron kamppailusta. Voitaneen kuitenkin jo todeta, että meillä on
käynnissä valtaisa keskittäminen ja isojen yksikkökokojen aika. Näitä muutoksia
perustellaan taloudellisuus ja tehokkuusajattelulla. Tämähän koskee niin
kaupan, maatalouden, terveyden ja sosiaalihuollon kuin myös valtion sekä nyt
myös kunnallishallinnon rakenteita.
Matti ja Maija Meikäläinen tarvitsee
nykyaikana erilaisia palveluita elonkiertonsa aikana. Näitä palveluitahan on
lukuisa joukko; sosiaali- ja terveys, kunnan/valtion lupa ja infrapalvelut,
apteekki, pankki, Kela, päivähoito, peruskoulu jne. Elämänkierron aikana meillä
on erilaisia palveluiden tarpeita joihin pitää vastata. Ja jos tätä heijastaa
nykypäivään, niin kysymys kuuluu miten, mistä ja millä tavoin sekä millä
hinnalla näitä palveluita kansalainen sitten saa? Osaa näistä palveluista on
rakennettu nettiverkostojen varaan, joissa jo saadaan paljon sähköisiä
palveluita. Osa ihmisistä osaakin jo käyttää hyvin luovasti näitä sähköisiä palveluita
ja lapsillemme nämä alkavat olla jo normaalia toimintaa. Myös haja-alueen
saaminen laajakaistan piiriin parantaa mahdollisuuksia käyttää
virtuaalipalveluita. Mutta meidän on muistettava huolehtia, niistäkin jotka
eivät pääse näihin virtuaaliverkkoihin, joko taloudellisen tai jonkun muu syyn
takia. On myös muistettava, että nykyaikainen sähköinen maailma on hyvin
haavoittuvainen ja voi saattaa koko yhteiskunnan halvauksen tilaan.
Voidaanko siis saada
aitoa lähidemokratiaa ja vaikuttavuutta suurissa toimintayksiköissä? Miten
turvataan ihmisten ja perheiden näkemykset niille päätöksen tekijöille, jotka
vaikuttavat meidän lähipalveluihin?
Tätä huolta palveluiden laadusta ja
saatavuudesta kuuluu huoltoaseman kahvipöytä keskusteluissa kuin myös
terveyskeskuksen labran odotustilassa. Meillä on vielä kohtuullinen
hyvinvointiyhteiskunta (vai onko?) johon liittyy yhteiskunnan järjestämiä
palveluita vauvasta – vaariin ja meillä pitää olla oikeus saada sanottavamme
näiden palveluiden saatavuuteen ja laatuun. Tähän ihmisten kuulemisen parantamiseen
luen myös palveluiden tuottajien henkilöstön kuulemisen. Meidän on pidettävä
huoli, että lasten ja vanhusten parissa työskentelevät jaksavat tehdä työtänsä,
jotta meillä olisi vielä jatkossakin työntekijöitä.
Valtiovallan ei siis
tule sanella kuntaliitoksia. Liitokset on tultava vapaaehtoisesti ja on pidettävä
huoli, että suuremmat keskuskunnat eivät sanele lähipalveluiden ja
elinkeinoelämän kehittämisen suuntia yksipuolisesti. Palveluita tulee kehittää
kuntalaisten omasta näkökulmasta käsin ja näissä palvelurakenteissa on
pyrittävä varmistamaan tasa-arvoinen palvelutarjonta sekä kuntalaisten
yhtäläiset vaikutusmahdollisuudet oman alueensa palveluihin. Tasa-arvoisen palvelutarjonnan
perusta on julkiset palvelut, joita ei saa ideologisista syistä yksityistää
kansainvälisille firmoille, joiden voitot menevät ulkomaille kasvottomille
pääomasijoittajille.
